Paikallisbussilla Fuengriloan bussiasemalle, jossa soittoa sunnuntaiaamun spurguille. Heräilivät juuri jalkakäytäviltä. Eräs tuli viereen kuuntelemaan. Yski samalla keuhkojaan pihalle. Pyysi lopulta saada soittaa. Vapisevin käsin hän otti alton ja asetteli sitä kauan leukansa alle. Yritti jousta kielelle, mutta se pomppi kuin horkassa. Yritti ja yritti. Lopulta ukko antoi periksi. Kyynelsilmin. Kääri tupakan... Aloin soittaa. Vähän ajan päästä ukko pyysi kokeilla uudestaan. Nyt hän tuki oikean kätensä polvensa päälle ja sai tärinän pysähtymään. Ja sai soitettua jonkinlaista kansanmusiikkia.
Ymmärsin hänen puheistaan sen, että hän oli nuorena soittanut paljonkin. Nyt asui kadulla pienen koiran ja jäniksen kanssa. Soitin vielä ukolle I partitan... Bussilla Azies??? Gibraltarin viereen. Lauttaa odotellessa soittoa. Siesta aika ja kaupungin keskus oli kuin unessa. Soitin muutamalle harvalle kävelijälle. Täydellinen hiljaisuus ja akustiikka. Sai kerrankin soittaa vaikka ppp. Kaikki kuului... Lautta Afrikkaan. Espanjan Ceutaan. Kävely rajalle ja siitä kimppakyyti Tetouaniin. Siisti pensionaatti. Kävelyä vanhan kaupungin sokkeloissa. Lopulta soittoa syrjäkujalla. Jännitti!!! Uusi kulttuuri. Uudet tavat. Kuuntelevatko? Loukkaantuvatko vieraan kulttuurin ja uskonnon musiikista? Vastaanotto oli kuitenkin lämmin. Kuuntelijoita ja kyselijöitä pysähtyi paljon. Ja tietenkin paljon lapsia! Ismaan? kysyi musiikkini alkuperää.
Kun ihmiset kuulivat sen olevan 300 vuotta vanhaa ja että Bach sävelsi paljon kirkkomusiikkia he olivat otettuja. Allahin musiikkia. "Sinulla on pehmeä sydän". Se taisi olla kehu...öitä.
Harjoittelua, jonka jälkeen kyselemään bussikyytejä. Olin varmaan vielä eilisen lumoissa, koska antauduin aggressiivisen palveluksien tarjoajan huijattavaksi. Tulipa paha olo. Joka kesti. Ja vielä paheni saapuessani Chefchauoueniin: sain heti kimppuuni toistakymmentä hasiksen kaupittelijaa, joista kukaan ei voinut uskoa etten käytä pilveä. Ja jokaisen kanssa oli kohteliaasti väiteltävä ainakin 5 minuuttia. Ensin pitivät valehtelijana, sitten typeryksenä, ihmetellen miksi sitten ylipäänsä tulinkaan Marokkoon...
Vielä pari tuntia sitten lähtiessäni soittamaan olin päättänyt tehdä vain pikaisen visiitin Keski-Atlaksen vuoristoon ja mennä sitten loppuajaksi Madridiin. Siellä olen halunnut soittaa siitä asti kun näin Almodovarin "Puhu hänelle"... mutta saapi nähdä...löysin siedettävän soittopaikan. Ohikulkijat olivat hyvin kannustavia ja moni pysähtyi kunnolla kuuntelemaankin. Kun olin lopettamassa tuli viereisestä kahvilasta mies pyytämään minua kahvilla. Chefchaouenin ensimmäinen viuluopettaja oli ollut kävelyllä ensimmäisen viuluoppilaansa kanssa ja tullut juuri paikalle kun soitin I sonaatin prestoa, samaa kappaletta jota oppilas juuri harjoitteli. Jäivät kuuntelemaan kahvilaan ja odottelemaan että lopetan saadakseen jutella rauhassa kanssani. Seurasi mielenkiintoinen keskustelu. Millähän kielellä sekin tapahtui - länsimaisen klassisen musiikin nousevasta asemasta Marokossa. Oikein kateeksi kävi... Huomenna menen tutustumaan konservatorioon ja ehkä soitan siellä jotain... ...olin muuten Hyvinkään musiikkiopiston ensimmäisen viuluopettajan ensimmäisiä oppilaita. Ja viimeinen musiikkiopistossa harjoittelemani kappale oli I sonaatin presto... öitä.
Olen harjoitellut tähän asti pääasiassa ilman viulua. Soittamalla mielessä ulkoa. Alkaa mennä aika hyvin. Tuppaan vaan soittamaan liian nopeasti. Tulee "epäpuhdasta" ja hartiat jännittyvät heti. Kun maltan "soittaa" hitaasti tulee loistava rento olo. Tänään harjoittelin oikeasti hotellisordiinon kanssa. Harjoittelun jälkeen menin katoterassille, jossa pilviveikot olivat väitelleet oliko soittoni ollut todellista vai ei. Eivät nimittäin olleet tienneet että soitan jotain instrumenttia. "Epätodellinen Chaconne, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta". Aika hyvä arvio...
Kerroin kattoterassin väelle millaisille hallusinaatiotripeille hitaasti mielessä harjoittelu minut usein vie. Kuinka äänien välit täyttyvät maailmankaikkeuksista... No, ehkä vähän liioittelin. Mutta on ne joskus aika upeita. Abstrakteja värien ja muotojen ilotulitusta... Muistan vielä ajan jolloin kaikkinainen henkinen ponnistelu ja harjoittelu ylipäänsä, sai kylmän tuskanhien kihoamaan selkääni! ...Iltapuolella pari tuntia soittoa eripuolilla paikallistan asuinkatuja. Ensimmäinen paikka täydellisessä akustiikassa, lähes tyhjällä kujalla. Joka pian täyttyi kannustavista lapsista. Se täydellisestä akustiikasta... Mutta tunnelma oli loistava. Sen kruunasi kauppiaan ja erään lapsen isän lähes fyysiseksi tiivistynyt väittely. Ilmeisesti lapset olivat sotkeneet kaupan edustaa. Väittely oli niin värikäs että koko yleisöni alkoi seurata sitä ja itsekin kytkin "automaattivaihteen" päälle yhden osan ajaksi seuratakseni mitä tapahtui. Ja taas nauratti...
Työn päätteeksi Hammaniin, saunaan. Pienoinen pettymys. Haalea pesuhuone, jossa pesijä pintapuolisesti yritti suoristella ihokarvojani. Opaskirjojen varoitukset tulikuumista vesistä ja kivuliaista ihonkuorimisista... no joo... Illan pelasti viereisen kuppilan täydellinen yksinkertainen lammaskaali! öitä.
Nousin heti harjoittelemaan. Hitaasti. Aamu-unisten hotelliystävieni häiriöksi. Minkäs voit! P.H:n vika! Kymmeneltä menin sovittuihin harjoituksiin konservatoriolle. Harjoittelin yksikseni puolitoista tuntia. Ketään ei tullut. 15.20 törmäsin kadulla viuluoppilaaseen. Kysyin oliko illalla konserttia? Ei illalla mutta kello 16.00!!! Pikaisesti hotellille ja konservatoriolle. Olin siellä 15.55. Ei opettajaa, ei oppilasta. Ei konserttia. Paikalla vain kaksi lounaalla tapaamaani reppumatkalaista, jotka olin pyytänyt hotellilta mukaani. Olivat maininneet pitävänsä Bachista. Löysin koulun rehtorin joka ei tiennyt konsertista mitään...
Soitin lopulta konsertin, I sarjan ja Chaconnen, hiljaisella kujalla kuulijoinani vain sveitsiläisirlantilaiset ystäväni. Meni hyvin! Soiton jälkeen irlantilaiskaveri, kalju, arpinen pää, arpiset isot rystyset, josta tiesin vain että hän soittaa itse mandoliinia, kysyi tunsinko Menuhinin levytyksen Chaconnesta. Kuulemma ajoin samalla draivilla pitkiä nousuja huippuunsa ja pysäytin sitten hetkeksi täydelliseen ajattomuuteen...
Huh! Kaveri oli entinen punkkari. Soittanut bassoa. Sitten innostunut Bachista. Tunsi jokaisen sarjan, partitan ja sonaatin ja osasi soittaakin muutamia osia mandoliinilla, kitaralla ja tenoriviululla! Hän soitti myös säkkipilliä, irlantilaispillejä, viulua, lyömäsoittimia ja sävelsi. Will oli jo lounaan jälkeen tänään säveltänyt irkkukappaleen pohjautuen I sonaatin prestoon, jota oli kuullut minun soittavan aikaisemmin kadulla. "The man on the street". Stefanie soitti myös viulua. Hänellä oli klassinen koulutus mutta soitti nyt vain kansanmusiikkia. Istuskelimme 3 tuntia minttuteellä soitellen vuoronperään. Will alkoi säveltää kappaletta mandoliinille ja alttoviululle. Lupasi mailata sen. Valitettavasti tiemme eroavat huomenna...
Soitin vielä rupeaman paikallisten iltakävelykadulla. Paljon positiivista palautetta, muttei juuri todellisia kuulijoita. 5 minuuttia nuorison pilkanteon kohteena. Sitten aikuiset hyvin paheksuvasti ja päättäväisesti puuttuivat tilanteeseen. Ajoivat nuoret tiehensä ja pyysivät anteeksi heidän puolestaan. huomenna lähden Keski-atlakseen, jossa Willien, 9 kertaisen Marokon matkaajan mukaan, on juuri sellaista kuin olen kuvitellut ja toivonut: aitoa, turistitonta vuoristoasutusta... öitä.
Lounaalla tapasin Willin. Kertoi nuorena treenanneensa 10 vuotta päivittäin itämaisia taistelulajeja. Oli sitten lähtenyt kiertämään maailmaa ja opetellut soittamaan. Sanoi käyttäneensä paljon aikaa miettiessään ja kokeillessaan miten itämaisten taistelulajien tekniikat muutetaan soittimiin sopiviksi. Aivan samoin kuin Yuang-Chang kertoi tehneensä taekwondon ja sellonsoiton suhteen! Will kertoi että soittamisen itseopiskelussa on tullut usein seinä vastaan. Silloin hän on ottanut uuden soittimen ja syventynyt siihen. Sitten palatessaan takaisin vanhan soittimen pariin ovat vanhat ongelmat aina hävinneet. Kertoi mm oppineensa paljon viulun jousikädestä harjoitellessaan lyömäsoittimia!
...Illalla soitin vakiopaikallani. Ihmiset alkavat hyväksyä minut. Useat pysähtyvät kuuntelemaan. Olipa välillä väkeä tiiviinä muurinakin. Alan itsekin taas päästä paremmin sisälle katusoittoon. Välillä tunnen olevani osa yleisöä. Tunsin kuuntelevani heidän kanssaan omaa soittoani. Fraseerauksen ja ajanoton helppous on silloin hämmentävää. Pääsisiköhän samaan helppouteen konserteissa jos soittaisi konsertin joka ilta? Täytyy joskus kokeilla... Iltapalaksi leipä, jonka sisällä oli kalaa ja ranskalaisia perunoita! öitä.
Aloitin Bachin I sarjalla. Mozartin duossa Adilin kanssa jouduin hyppäämään moniaita neljäsosia pysyäkseni kollegani mukana. Andalusialaisessa musiikissa yleisö alkoi taputtamaan mukana. Ei mitään meikäläisten plattua rytmin jauhamista, vaan todella innokasta ja aktiivista rytmiikkaa. Irlantilaisballadit Willien kanssa hiljensivät yleisön. Lopuksi soitin Chaconnen. Järjestäjien kaunis, joskin useasti kuultu puhe, täällä ehkä kuitenkin uusi: musiikki, kansainvälinen yhteinen kielemme... ...rattoisaa jutustelua Willin ja Steffien kanssa. Will sivisti minua Bachin elämästä. Oli lukenut kasan kirjoja. Kertoi myös venäläisen matemaatikon teoriasta Bachista ja aalto-opista. Samasta aiheesta oli muuten maininnut eräs kattoterassin pilviveikoista. Alle 30-vuotias teoreettisen fysiikan professori Roomasta...
Will varoitteli katusoiton vaaroista. Oli vuosia sitten kierrellyt rahattomana Marokkoa ja soitellut ravintoloissa. Ja tarpeen vaatiessa nukkunut taivasalla. Eräänä aamuna tuli poliisi ja vei putkaan. Syyksi sanottiin kuningattaren maalla nukkuminen. Yksi selli jaettuna 12 marokkolaisen kanssa. 4 vuorokautta. Ulos pääsi vain tarpeilleen. Ruoaksi saivat yhden leivän ja ämpärillisen vettä päivässä. 4 vrk:n jälkeen Will sai bussirahat ja karkotuksen maasta. Lautalla espanjaan. Heti toisena päivänä poliisi pidätti Willin soittamasta kadulla. 2 päivää putkassa. Ja sen päälle 10 päivää vankilaa kerjäämisestä. Olen tainnut selvitä aika helpolla...öitä.
Mutta kaikki tiesivät että olin lähdössä. Ja eivät ilmeisesti pahastuneet viimeisestä Bach-herätyksestään. Niin moni kun kävi hyvästelemässä ja kiittämässä musiikista. Myös hotellin omista ja siivoojat. Omistaja kertoi että hänen koiransa oli alkanut makailla huoneeni edessä aina kun harjoittelin... Bussiin 5 tunniksi. Fes. Jossa taksiin ja vielä 40 km etelään. Sefrou. Nerokas tapa matkustaa: Grande taksi. Kaupungeissa on aukioita joilla ihmiset kokoontuvat halutessaan paikkakunnille joille ei mene busseja. Taksit huutelevat paikkoja mihin ovat lähdössä. Kun auto on täynnä, lähdetään. Ja autot ovat täynnä! Tavalliseen ikivanhaan Mersun henkilöautoon mahtuu 7 ihmistä matkatavaroineen. Tunnelmallista ja halpaa. 40 km eurolla.
Sefroussa soittoa. Unelias kaupunki. Otin vastaan hyvää englantia puhuneen nuoren miehen tarjouksen majapaikasta perheensä luona. Menimme hänen kotiinsa, jossa vanhemmat, veli ja kaksi siskoa tuntuivat ihmettelevän mihin minä vielä mahtuisin. Tunnin verran katselin euronewsseja ja kuuntelin pojan ja perheen kinastelua. Sitten pakenin leirintäalueelle käyttäen tekosyynä että joudun usein harjoittelemaan öisin. Ja niinhän usein teenkin. Tosin en joudu vaan haluan. Ja useimmitenhan harjoittelen ilman viulua... Löysin leirintäalueen ennen puoltayötä. Pieni puolen metrin kiviaidalla ympäröity peltotilkku. Olen ainoa yöpyjä. Eikä henkilökuntaakaan ole paikalla... öitä
Eilinen nuorimies saapui ystävänsä kanssa ja halusi näyttää minulle hienon vesiputouksen. Parin kilometrin kävely joen vartta ylävirtaan. Sitten rinkka selässä erittäin vaikea laskeutuminen 15 kanjonilaaksoon. Kahlausta puroa pitkin alavirtaan ja yhtäkkiä olimme 10 metriä korkean upean putouksen päällä. Hiehan? oli toivonut että soittaisin siellä, mutta putouksen pauhu ja vesihöyry...
Tunnin lepohetki ja jatkoimme matkaa ylävirtaan, jossa laakso avautui ja alkoi muistuttaa lappia. Upea tunturien reunustama kuru jonka pohjalla kirkasvetinen puro. Yhytimme poikajoukon joka oli ruoanlaittopuuhissa. Perunavihanneskeitto oli kiehumassa ja osa pojista oli metsästämässä pikkulintuja ritsoillaan. Soitin pojille puolituntia. He tarjosivat keittoa ja minä purkkisiikaa ja jälkiuunileipää. Ostin ritsan. Maksoin oppaani mukaan hirveän ylihinnan: 2 euroa. Mutta entisenä jo 12-vuotiaana poliisikuulusteluihin joutuneena ritsaritsarikollisena koin aiheelliseksi tukea nuorten ritsaystävieni touhuja...
Grande taksi. Illansuussa saavuin Boulemaneen. Pieni keskellä vuoristoa sijaitseva kylä. Ei hotellia, ei pensionaattia, ei leirintäaluetta. En paljoa kursaillut kun 17-vuotias, jonkin verran englantia osaava Knous, tarjosi minulle yöpaikkaa isänsä omistamassa talossa, jossa asui viikonloppuisin siskonsa kanssa. Sen verran kuitenkin epäröin vastaustani että Knous ehti katsahtaa minuun alta kulmiensa ja hiljaisesti sanoa: "Olemme Berberejä, emme arabeja." Mitä sitten lieneekään tarkoittanut... ja mitä siihen sitten olisi sanonut?
Kiipesimme vuorenrinteelle jossa soitin tunnin. Knous ja hänen ystävänsä kuuntelivat hiljaa auringon laskiessa ja täyden kuun tullessa esiin. Pojat kysyivät osasinko soittaa Cat Stevensin musiikkia. Cat Stevens, nykyisin Yusuf Muslim oli poikien sankari. Amerikkalainen amerikkalaisuuden vastustaja. Muistin Morning has Brokenin... Knouz lähti moskeijaan rukoilemaan. Minä sammahdan. Huomenna taidan lähteä tapaamaan Knouzin vanhempia "vuorille". Niin kuin ei vielä vuorilla oltaisi... öitä.
...Aamulla kiipesimme Boulemanen viereisen kukkulan rinteille, jossa soitin paikalle kerääntyneille paimenille ja metsänistuttajille. Palasimme talolle, jossa Knouzin sisko oli tehnyt meille kouskoussia. Myös Knouzin isä ja veljen vaimo olivat tulleet kylään hammaslääkäriin. Ruoan jälkeen pieneen pakettiautoon.
Matkaan. 20 aikuista, 2 lasta ja kaikkien matkatavarat. Keskipäivän aurinko paistoi eikä auton takaosassa ollut mitään tuuletusaukkoa. Saunassa on! Onneksi puolimatkassa menimme pikkutielle - siis jätimme tien - ja pääsin auton katolle yhdessä 6 nuoren miehen kanssa. siellä oli lammasten kuljetukseen varattu teline. Vauhtia ei ollut kuin 20km/h, mutta kova vastatuuli ja auton huojunta saivat aikaan tunteen kuin olisi ollut purjehtimassa myrskyssä. Saavuimme Knouzin kotilaaksoon. Oikeastaan laakso oli sola Keski-atlaksen korkeimmalla kohdalla. Upeaa, avaraa, näkyvyyttä noin 200 neliökilometriä. Ainoat näkyvissä olevat puut olivat Knouzin pihan puutarhassa. Heillä oli oma lähde, jonka luona Knouzin äidin suku oli asunut jo vuosisatoja. Knouzin isä oli istuttanut puutarhan lähteen viereen 50 vuotta sitten. Knouz kertoi heillä olevan 60 hehtaaria maata. Hänen esitteltyään minulle viitaten heidän maansa rajat, laskin nopeasti maata olevan paremminkin lähemmäs 20 neliökilometriä!
Talossa asui Knouzin vanhempien lisäksi, äidin äiti, yksi sisko pienen lapsensa kanssa ja yksi Knouzin isoveljistä. Hullu. Ja pähkähullu olikin. Mutta hauskalla tavalla. Veli selitti taukoamatta jotain kiellä joka ei ollut berberiä, mutta jotain sen lähettyviltä. Perhe ymmärsi sitä jonkun verran ja se tuntui vieraankin korvaan jollain tavalla loogiselta. Ja eipä tainnut Said oikeastaan olla juuri Arvidia hullumpi Arvidin ollessa hulvattomimmillaan... Jatkuva meno ja selitys, aivan lähietäisyydeltä, joka lakkasi vasta kun otin viulun ja aloin soittaa. Silloin Seid pysähtyi niille jalansijoilleen ja kuunteli koko III sonaatin hiiskumatta. Osien välillä hieman mumisi itsekseen jotain joka Knouzin mukaan tarkoitti "hienoa". Kun lopetin, Seid meni talon sisään omaan nurkkaansa ja vaipui ajatuksiinsa. Olin vähän huolissani, mutta kaikkien muiden mielestä asiat olivat oikein hyvin.
Lähdimme kolmen tunnin kävelylle ja kiersimme kaikki lähiseudun viisi lähdettä. Laakson kultakaivokset. Kaikissa vesi pulppusi suoraan maasta. Virtasi vähän matkaa purona ja katosi uudestaan maan sisään. Pysähdyimme juomaan ja istuskelemaan jokaisen lähteen viereen. Veden Merkitys... Vieressä kasvavat pienet ohrapellot. Koristeltuina seassa kasvavilla unikoilla, joillakin laventelin violeteilla ja rypsinkeltaisilla kukilla... Aika seisahtui... Auringon laskiessa tunti soittoa puutarhan katveessa. Illan hiljalleen tummuessa tuuli tyyntyi ja puutarhan muuria päällystävien ruusupensaiden tuoksu levisi raskaana ympäristöön. Odottelen nyt iltapalaa. Knouzin isä teurasti 1 1/2 tuntia sitten silmieni edessä karitsan ja on valmistanut sitä siitä asti...
Yöksi menen katolle nukkumaan... ...pieni iltapala: vartaassa karitsan munuaisia, maksaa ja sydäntä tomaattisipulisalaatin kanssa. Sitten iso kasa keitettyjä vihanneksia ja oliiveja, joiden alla karitsan potkaa. Ehkä parasta mitä olen ikinä syönyt. Nyt talon katolla... Täysikuu... Koira haukkuu kaukana... Olen mykistynyt... öitä.
Heräsin hevosen pärskähdyksiin. Nukun tallin katolla... unen matematiikkaa...aikaa joko ei ole olemassa tai sitä on loputtomasti. Soittaessa aika joskus katoaa. Sitä joko ei enää ole tai yksittäiset hetket muuttuvat ikuisiksi... Hetken voi jakaa äärettömyyksiin...
On opittava kärsivällisyys. Tai oikeastaan tajuttava ettei kärsivällisyyttä tarvita. Jos ajatusten suunta on oikea hoitaa ääretön aika loput. Täytyy vain välillä muistaa tarkistaa että suunta säilyy... Aika tarvitsee joskus äärettömyyden. Joskus vain sen hetken jolloin Muhammed, lasin pudotessa pöydältä ennen sen rikkoontumista maahan, näki paratiisin portit. Kaikki tarvittavat asiat tapahtuvat. Eivätkä ihmisen teot sinänsä ole tärkeitä ja vaikuta ratkaisevasti ihmisen "oppimiseen". Asenne on tärkeämpi...öitä
...vielä yö. Usvainen kuutamo. Heräsin voimakkaaseen uneen. Olin toisen ihmisen sisällä. Olin tuo toinen ihminen! Ja kuitenkin samalla oma itseni... Olin Täysi!!!
Olimme juuri lähdössä kun Said tuli viereeni ja alkoi kuiskia korvaani. Hän aloitti rauhallisesti mutta pian kiihtyi ja alkoi kauhuissaan osoitella vuorille toistellen sanaa "Nautilo". Kukaan perheestä ei tiennyt mikä Nautilo oli.
Emme voineet lähteä: Said ei päästänyt meitä. Lopulta otin häntä käsistä ja sanoin vakavasti: Said, jos Nautilo tulee, potkin sitä persauksille ja ajan sen Saharaan saakka." Suomeksi. Said rauhoittui heti. Hehehe... Nyt sattuu. Sattuu kun nauran. On varmaan muutama kylkiluu poikki. Ja sattuu käteen. Vasen ranne lienee murtunut. Polvi ei taivu... Nautiloa persauksiin. Heheheh... onneksi ei viety sähköä; jos se vaikka olisi oikeasti suuttunut... ... pääsimme siis matkaan. 4 tuntia paahtavassa aamupäivän auringossa. Solia ja kuruja. Ylös ja alas. Enempi ylös. Parin tunnin jälkeen jokaisen mäen piti olla viimeinen. Vesi loppui. Aloin jo uskoa että emme löydä luolaa. Eihän Knouz ollut siellä edes käynyt. Eivätkä hänen vanhempansa. Vain 95-vuotiaan mummon nuoruuden muistoja...
Lopulta näimme kanjonin rinteellä oli valtava lantakasa. Ja sen ylätasanteen perällä oli vuoren rinteessä syvennys. Ja syvennyksen perällä aukko... Lyhyt lepohetki. Ja luolaan. Oli heti saatava vettä. Konttasimme ja ryömimme noin kymmenen metriä ahdasta tunnelia. Sitten se aukeni isoksi holviksi. Lähteen piti olla heti suuaukon luona. Ja oli varmaankin joskus ollutkin. Nyt vettä tippui harvakseltaan luolan katosta mutta se katosi lattiaa peittävään lantaan... Jos saamme 2 pisaraa minuutissa ja odotamme x minuuttia ja kävelemme iltapäivän auringossa vesitilkan kanssa takaisin kylään... Matematiikkaa... "Knouz, eikös mummosi sanonut että peremmällä on toinen lähde? Ehkä siellä ei ole lantaa..."
Silmämme olivat jo tottuneet hämärään. Holvin toista reunaa ei näkynyt. Vaikka maasto oli vaikeaa, holvin "lattia" oli täynnä isoja kivenlohkareita, oli kahden kynttilän ristivalossa suhteellisen helppo edetä. Aikamme kiipeiltyämme tulimme holvin reunalle. Löysimme tunnelin. Se vietti alaspäin. Knouzin mukaan olimme tehneet ympyrän ja palanneet tuloaukolle. Olin varma ettei niin voinut olla. Meidän tunnelimme oli vaakasuora. Mutta... Lapsena näin televisiosta Tom Sayerin seikkailut. Intiaani Joea pakoon luolassa ja eksyminen labyrinttiin... Auuuts!!! Alkoi viiltää vatsaa...
Knouz halusi mennä tunneliin. Hän oli paniikissa. Sanoin odottavani aukolla. Tunnelista löytyi vettä. Siis tunneli oli uusi. Täytimme vesiastiat ja näyttelimme rauhallista. Holvi oli iso. Siinä saattoi olla vaikka kuinka monta aukkoa. Vain kaksi 5 sentttimetrin kynttilää jäljellä. Sammutimme toisen. Lähdimme holviin. Niin kaukana toisistamme kuin mahdollista. Knouzilla oli kynttilä. Vielä 10 metrin päässä pystyi näkemään jotain. Kuljin niin lähellä holvin reunaa kuin mahdollista. Uskoin tunnistavani katosta lantakasaan putoavan entisen vedenottopaikan. Mutta siinä valaistuksessa... Jos kynttilät loppuvat voimme vain jäädä paikoillemme ja odottaa että Knouzin vanhemmat hälyttävät apua... Ja holvia emme jätä!!! Ellemme ole sataprosenttisen varmoja siitä että pääsemme ulos...
Auuts!!! Aivot kuumeisina: ei täällä tarvinnut demonia tullakseen hulluksi... vai olimmeko edenneet liian pitkälle? ...Lopulta tutun näköinen paikka. Lantaa!!! Sen täytyy olla jossain lähellä. Knouz! Näytä valoa! ... Se on! Tuossa se on! Endorfiinia tulvii vereen....Suuaukko on jossai 5 metrin sisällä! Helpotus!!! Yksi askel ja olen lantakasalla. Knouz tulkoon perässä. Aika pimeää. Mutta vain yksi askel. Noin... Tasapaino!!! Jalan alla ei mitään. Lähden kaatumaan eteenpäin. Jalka muljahtaa. Saan kädet eteen. Pää edellä. Alas. Kylki osuu johonkin. Sitten käsi, pää... Pimeää...
Makaan. Knouz tulee. Valoa. Vesipullo ehjä. Alttokotelo ehjä. Polveen sattuu. Kättä polttaa. Hengitys vaikeaa. Ja otsassa verta... Mutta silti! Huikea helpotuksen tunne. Lantakasa oli oikea!!! Löysimme aukon ja ryömimme ulos. Oli vettä. Polvi ei taipunut, mutta jalka kesti puolen tunnin odottelun jälkeen astua. Otsassa vain pinnallinen ruhje. Käsi oli kipeä. Mutta ei sekään paljon, jos kannattelin oikealla kädellä vasenta olkapääni yläpuolella.
Knouz tiesi että jos kävelemme harjannetta alaspäin, tulee lopulta vastaan kuiva joenuoma, jossa on harvakseltaan lähteitä. Jos seuraamme sitä yläjuoksulle, pääsemme kylään. Reitti kiertää, mutta uskoin pystyväni kävelemään sitä paremmin suoran polveni kanssa...
Olimme juuri lähdössä, kun mieleeni muistui, miksi oikeastaan olimme luolalle tulleet. Kotelo auki. Altto esiin. Sitten vaivalloisesti ryömimään takaisin luolaan. Viimeisen kynttilänpätkän valossa soitin. Vasenta kättä poltti ja se pysyi hädin tuskin soittoasennossa. Soitin. Mutta en Bachia!!! Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Yksi säkeistö. Räkäisesti. Ja päälle hullun käkätystä...
Paluumatkalla olin kyykistyneenä lähteellä ottamassa vettä kun huomasin 20 senttimetrin päässä kädestäni ison hämähäkin. Näytin sen Knouzille, joka heti tönäisi minut nurin poispäin hämähäkistä. Kuolettavan myrkyllinen. Siinä maatessani mieleeni tuli "Nautilo". Ja aloin taas nauraa. Turpaan vaan ja Saharaan! Olin tainnut lähteä soitellen sotaan. Kirjaimellisesti!!!
Pääsimme talolle. Illansuussa saimme kyydin Boulemaneen. Huomenna Sefrouhun jossa lähin lääkäri. Rasha, Knouzin äiti hieroi heti talolle tultuamme käteeni jotain mummon tekemää itikkamössöä. Ja juotti minulle yrttiteetä, joka vieläkin hienoisen ihanasti päässäni "hulmahtelee ja läikähtelee." Ja "kaukana minusta oljentelisivat maiset murheet", jos ei Nautilo vieköön, käteen sattuisi! Ja voinpa mielessäni kuvitella Nautilon kehuskelemassa ystävilleen: "Teemu ja hänen särjetty ranteensa: ne eivät tuntoani soimaa"... Minä voin vain jatkaa Nummisuutarin Eskon sanoin: "Hän kamppasi"... öitä. ...niin ja vielä: Nesha oli innoissaan. Konserttimme oli tullut tänään televisiosta. Valtakunnan ykköskanavalta...
Sefrousta löysin kolme lääkäriä, jotka yhteistuumin saivat käteni kipsattua. Hauskaa väkeä. Soittelin myös Suomeen lääkäreille varmistaakseni hoitosuunnitelman. Vasen ranne oli murtunut. Muut vammat eivät vaatineet hoitoa.
Vain käteen kipsi, joka tarpeen vaatiessa suomessa vaihdetaan. Sain röntgenkuvat mukaani... Lääkäreiden kanssa asiointeihin ja vakuutusyhtiön kommenttien kalastamiseen meni muutama päivä. Muuten odottelua. Pystyin soittamaan vähän "selloasennossa". Pitäisiköhän ottaa "vihje" vakavasti ja vaihtaa soittoasentoa. Viulu sylissä hartiat ja niska olisivat paljon rennommat...
Makaan nyt risukasan alla aivan tien laidassa. Saavuin Algeciran satamaan 1.30.
Pari tuntia sitten. Ainoat löytämäni pensionaatit olivat kiinni. Suunnaksi
Malaga. Reppu ja reissumies mielessä kävelin pari tuntia. Muutama ohikulkeva
auto hidasteli ohi ajaessaan. Piilottelin kädessäni olevaa kipsiä. Etten
näyttäisi liian helpolta saaliilta. Onneksi vastaan tuli tämä suojaisa
risukasaan. Täydellinen pesä. Paitsi ötökät...öitä
...ja sadekuuro, johon heräsin...ajan suhteellisuus, sen muutokset: jos
ikuinen
voi sisältyä hetkeen ja toisin päin...ne ovat olemassa toisissaan...ja aika voi
olla täysi...se voi pysähtyä ikuisuudeksi hetkeen...hyvään...tai pahaan...
...huomenna Raffe ja Elina Malagassa. Pari päivää shakkia ja sangriaa. Ehkä
enempi sangriaa... Sitten
Suomeen...öitä